Tapahtui 19. Lokakuuta 2002 Roni Tammisen Hämärän Kutsu-pelissä Helsingin Konalassa. Suuri kiitos ilmaisesta pelistä em. herralle. Oli pirun hauskaa!

Minä, kersantti Schaissenmayer olin palannut lomilta takaisin rakkaan saksalaisen terroristipoppooni luokse. Tehtävä oli rutiiniluontoinen, meidän piti etsiä laskuvarjoilla pudotettut biopommin kappaleet. Kun viisiosainen pommi koottaisiin ja räjäytettäisiin bunkkerimme alla, koko Etelä-Suomen sähköntuotanto ja vedenjakelu katkeaisi. Miksi suoritimme tälläistä tehtävää sitä en tiedä, mutta olen varma että se oli erittäin tarpeellista entiselle luopio-asevelikansallemme.

Illan pimetessä määräsin ryhmäni lepoon, sillä kolme muuta joukkuetta partioi alueella. Koska olin upseeri istuin kapteenin kanssa bunkkerissa kahvia keittelemässä. Keskustelimme siitä kuinka joukkojen moraali oli löystynyt kun vihollisia tai taisteluita ei oltu nähty kuukausiin. Katsoimme parhaaksi suorittaa muutamia taistelumoraalin kannalta välttämättömiä teloituksia. Nämä toimenpiteet suuntaisimme jokaisen joukkueen heikoimpaan lenkkiin.

Kesken kaikkien filosofisimman keskutelun metsästä kuului car15-kiväärin sarja. Ihmettelimme moista, sillä eihän kukaan meidän joukoista voinut käyttää sellaista leikki-/hernepyssyä, joka jumiutuu itsestään pakkasessa. Pistimme tämän räiskinnän poikien lapsekkaaseen hullutteluun kuuluvaksi, sillä pitkän ajan kuluessa terroristimme olivat keksineet toinen toistaan hauskempia jekkuja aikansa ratoksi.
Pian tukikohtaamme kuitenkin kannettiin muutamia haavoittuneita. Mitä ihmettä? Kapteeni kuittasi tapauksen vahingoksi, vaikka sotilaamme väittivät kiven kovaan, että ATME( All Terrorism Must End)- joukkoja vilisi idässä päin.
Itse aloin huolestua vaikka yläportaan jehut eivät paljoakaan säihkähtäneet pikkupaukuttelua ja muutamaa haavoittunutta. Pyysin lupaa siirtää joukkoja varmistamaan tukikohtaa etelästä päin. Luvan saatuani kokosin joukkueeni ja siirryin päämääräämme, pienelle kukkulalla, joka sijaitsi noin 30 m tukikohdasta etelään. Käskin miehet ketjuun kukkulan päälle. Itse suojauduin tummaan kuusikkoon, josta oli hyvät näköalat etumaastoon.

Monille tuli varmaan kylmä, sillä ensilumi oli satanut maahan, ja monet typerykset olivat vielä kesävarusteissaan. Itse olin pukeutunut saksalaiseen mantteliin, ja piiilouduin kelmeää kuunvaloa puiden katveeseen.
Pian edestä alkoikin kuulua rahinaa. Joku selvästikin ryömi lumessa eteenpäin. Hikikarpalot nousivat otselleni, ei jännityksestä, vaan riittävän lämpimästä pukeutumisesta johtuen. Yllättäen ketjussa sytytettiin lamppuja, jotka seuloivat maastoa läpi. Pian lukuisat aseet alkoivat tulittaa jotakin edessä liikkuvaa. En viitsinyt huutaa tulta seis, sillä panoksia oli aivan riittävästi ja lisää saataisiin tukikohdastamme.
Kun tuli loppui mitään ei ollut kuulunut, joten jäimme kyttäämään asemiimme. Radiossa tiedotettiin tuntemattoman vihollisen hyökkäyksestä, joten kehoitin miehiä erityiseen valmiuteen.
Itse kyttäilin etumaastoa, josta alkoi taas kuulua hiljaista rapinaa. Pian aloinkin erottaa hiljaista liikettä muutamien puiden välistä. Nostin kalashnikovini olalle, ja aloin tähdätä vihollista. Pian uhrini oli ryöminyt sellaiselle linjalle, jolla hänellä ei ollut mitään suojaa. En erottanut muuta kuin liikkeen, en hahmoa, kokoa tai sukupuolta. Annoin reilun sarjan lävistää viholliseni, joka ei siihen kuollut, vaan alkoi kirkua lääkintämiestä englanninkiellä. Se siis ei ollut oma sotilaamme. Päätin ottaa vangin, mutta tulin toisiin ajatuksiin kun viereiseen puuhun rätisi sarja. Painauduin matalaksi ja samassa kuulin johtajan kutsuvan minua. Hänellä oli erittäin tärkeää asiaa ja minun olisi viipymättä saavuttava komentokorsuun. Jätin joukkueeni kersantti Holopaisen johtoon ja käskin pitää asemat.

Korsulle saavuttuani kapteeni ilmoitti minulle että olisi iltateen aika. Ryypiskelimme juomamme, ja pohdiskelimme tuntemattoman vihollisemme tavoitetta. Varmastikin he halusivat pippuroida tehtävämme. Meidän siis oli viipymättä etsittävä pommin osat, jotka oli pudotettu läheiseen maastoon. Ilmoitin ryhmäni vapaaehtoiseksi. Sain luvan lähteä, joten luovutin rintamavastuun toiselle joukkueelle.
Siirryimme läheiselle "isokukkulalle", josta uskoin ainakin osan tavaroista löytyvän. Päästyämme alueelle käskin miehet ketjuun, jolloin pysyimme haravoimaan pitkulaisen alueen kokonaisuudessaan.
Pian tärppäsikin. Yksi miehistäni ilmoitti laatikon löytyneen. Samassa pitkä sarja leikkasi ilmaa.
-Meeediiic! Kurja huuto leikkasi kirpeää pakkasilmaa.
Käskin miehiä etenemään ketjussa. Muutamia laukauksia vaihdettiin, ja vihollinen irroittautui taistelusta. Yhtään soturiamme ei ollut kuollut tai edes haavoittunut, muuten kuin liukastuessaan jäisellä kalliolla.

Tukikohtaan palattuamme, sain ylitsevuotavat kiitokset, ja kapteeni tarjosi napanderia onnistuneen suorituksen johdosta. Saimme uuden tehtävän, jonka johdosta valtasimme läheisellä kukkulalla sijainneen korsun. Paikalla tulitettiin omia ja vihollisia molemmin puolin, mutta lopulta selvisimme koko rähinästä tappioitta.

Palattuamme tukikohtaan, vihollisen sissi puukotti montaa miestä. Vihollisen toiminta lopettiin pitkillä sarjoilla, joten vankia ei saatu vieläkään.
Vihollisen toiminta tuntui kiihtyvän, joten suojauduin läheiseen poteroon, sekunnin päästä kymmenet aseet möyhensivät korsua ja sen lähistöä, ainakin viisi miestämme kaatui haavoittuneena maahan voihkien lääkintämiestä. Varovasti kohotin päätäni ja tuijotin suuntaan, josta laukaukset olivat tulleet. Pian havaitsinkin kuunvalossa hohtavat huurupatsaat, jotka nousivat kyttääjien keuhkoista. Näiden savuavien hengityksien mukaan ammuin lippaallisen pusikkoon. Monta kuolinhuutoa leikkasi ilmaa.

Tiesin että minut oli paikannettu, eikä tuhoamiseni enää ollut ongelma. Säntäsin siis kohti korsua, jolloin useat aseet nakuttivat kuolettavalla(100m/s) vauhdilla kuulia minua kohti. Lyhyitä syöksyjä tekemällä kuitenkin pääsin korsun suojaan, jossa oli Kapteeni ja pari sotilasta. Jokapuolelta tulvi vihollisia, ja paahdoimme torrakot kuumina. Korsun ympärillä oli niin paljon muovia ilmassa, että sinne ei mies olisi mahtunut. Kuitenkin vihollisemme eteni vaarallista vauhtia tappioista huolimatta. Aloimme huomata että vainolaisemme olivat pesiytyneet parin metrin päähän ampuma-aukoistamme. Kapteenin kanssa lyötiin lattialle, jolloin samassa useat sarjat leikkasivat korsun ylempää ilmatilaa, jossa kolme sotilastamme seisoi edelleen. Toinen heistä lysähti kasaan kuin linkkuveitsi ja toinen retkahti ampuaukkoonsa. Kolmas vaikersi hetken, mutta rojahti sitten selälleen
Piilouduimme. Juuri kun olimme saaneet ruumit päällemme, sisälle näytettiin useita kirkkaita valoja. Pysyimme hiljaa ruumiiden alla, kunnes viholliset tuntuivat rauhoittuneen.

Tuuppasimme raadot päältämme ja soitimme aseitamme kuin viimeistä päivää, ja useita vihollisia lakosi korsun eteen. Tiesimme, että vihollisia ei enää voinut olla paljoa, mutta ammuksemme alkoivat olla kovin vähissä, joten ryömin ampuma-aukosta ulos. Kun vilkaisin taakseni näin kapteenin seuraavan minua. *SNAP! SNAP!* Muutaman metrin ryömittyäni tunsin huumaavan iskun, joka läpäisi käsivarteni. Parin metrin päässä ollut vihollinen osui paremmalla menestyksellä perässäni ryömivään kapteeniin, joka haavoittui rintakehään. Viimeinen korsua puolustava sotilaamme päätti meitä ampuneen vihollisen kurjan elämän. Surkea vihollinen horjui kelvottomilla länkisäärillään ja kouristeli koukkuisia sormiaan kirkuen kimeällä jenkki-äänellään. Sen verran minussa vielä oli voimia, että jaksoin ryömiä metrin ja tehdä selvää haavoittuneesta vihulaisesta saksalaisella pistimelläni.

Korsussa ammuttiin paljon, mutta pian sekin loppui. Silmissä alkoi sumentua, mutta käsitin, että kaikki puolustajamme olivat kaatuneet tai haavoittuneet taistelukelvottomiksi. Hetkeä ennen kuin menetin tajuntani, kuulin voitonriemuista huutoa ja pilvien pommittamista...

Arto Luostarinen

- LEKA - webmaster@varusteleka.fi