Takaisin tarinoihin

Viimeinen elossa

Asemien perustaminen oli juuri saatu valmiiksi ja komentopaikka oli operatiivisessa valmiudessa. Olimme tyytyväisiä, mutta väsyneitä. Olihan kello jo kaksi yöllä. Piilottelimme viholliselta Kuopion sankoissa metsissä, josta se ei meitä varmasti löytäisi. Yömme nukuimme sissiteltassa, ajoneuvot ja varusteet oli naamioitu maastoon. Aina oli silti syytä varautua pahimpaan ja tokihan olimme siksi asettaneet vartiomiehen yöksi.

Riisuin yltäni taisteluvyön raskaan päivän jälkeen ja istuin makuualustalleni. Teltassa oli mukavan lämmintä kamiinan homottaessa, joten poistin loputkin vaatteet alushousuja lukuunottamatta. Kamiinan suloinen lämpö tuntui jaloissa mukavalta. Kömmin sisään makuupussiini ja vierelleni otin rakkaani ja ainokaiseni, 7,62 RK 62 -rynnäkkökiväärini. Ennen nukkumaanmenoa varmistin vielä, että lippaani olisivat täynnä patruunoita ja ase olisi jälleen seuraavana päivänä valmis palvelemaan minua parhaansa mukaan, kuten se monet kerrat oli minut pahoista pinteistä pelastanut.

Ummistettuani silmät kuulin hetken päästä pienen räsähdyksen. Meitä oli teltassa kuusi henkeä ja jokainen havahtui. "Oliko se laukaus" kyselimme toisiltamme. No, ei kai vihollinen tänne tulisi ja olihan ulkona vartija? Mikä lie ääni oli. Kävimme uudestaan makuulle, mutta muutaman sekunnin kuluttua kuului räsähdysten sarja. Huusin:

- Sarja! Tuo oli rynnäkkökiväärin sarja jumalauta! Se ei kuulunut kovin kaukaa!

Vauhdilla aloimme kiskomaan varusteita ylle, housut ja saappaat jalkaan, maastopuvun takki päälle ja taisteluvyö ylle. En tiennyt mistä oli kyse, joten otin selkääni myös kaksi 66 KES 88 -panssarintorjuntakertasinkoa. Lähdimme juoksemaan lähipuolustusasemiin. Vedin viritystapin taakse ja syötin ensimmäisen 7.62mm:n ammuksen piippuun odottamaan sopivaa kohdetta. Aseen luistin kalahtelu oli kuin kaunista laulua pimeässä metsässä. Kaikkialla näkyi vain mustaa, oli vaikeaa pysytellä pystyssä eikä maaston muotojen havaitseminen ollut helppoa. Edessä välähteli ja paukkui. Käynnissä oli taistelu, laukauksia kuului kymmenittäin. Kuka ampui, mitä tapahtui?

- Vartiomies! Missä olet?
- Lääkintämies! <tuskaisella äänellä>

Vastauksen kuultuani lisäsimme vauhtia ja ensimmäiset meistä pääsivät jo asemiin. Edessä näkyi liikettä ja olin varma, että kukaan liittolaiseni ei sinne asti ollut vielä ehtinyt. Napsautin etutähtäimen ylle loistavan yötähtäimen ja kohotin piipun kohti tummaa kaukana sijaitsevaa hahmoa. Aika tuntui hidastuvan pidättäessäni hengitystä. Hitaasti vedin liipaisimesta ja aseeni jyrisi kuin oikeutta jakava ukkosjumala. 700 metriä sekunnissa liikkuva ammus iskeytyi edessä olevaan hahmoon saaden sen putoamaan. Taisteluparini kehui laukaustani loistavaksi ja ampui itse lyhyitä sarjoja pimeyteen. Katsellessani ympärille näin sekasortoa, hirvittävä pauke ja tulilieskat olivat ympäröineet minut. Näin maanmiehiäni osuvan useita kertoja ja monet heistä eivät kerran pudottuaan enää nousseet. Tummia hahmoja liikkui pimeydessä yhä enemmän ja yksi toisensa jälkeen piilopoterostani napsin heitä hengiltä. Vähitellen liike väheni.

- Oletteko vielä hengissä?

En saanut vastausta. Hiljaisuus oli laskeutunut taistelukentän ylle ja näin vain kuolleita tovereitani. Olin vaihtanut lipasta jo kahdesti ja viimeisen lippaan rei'itys paljasti siinä olevan alle kymmenen patruunaa jäljellä. Ehkä kaatuneet toverini voisivat lainata jäljelle jääneitä ammuksiaan? Lähdin ryömimään erästä ruumista kohti kuullessani oikealta takaa vaimeaa puhetta. Jähmetyin paikoilleni ja hetken päästä kaksi hahmoa käveli hyvin läheltä minua. Eivätkä nämä kaksi olleet omia. Vaihdoin tulimoodin sarjatulelle ja nousin maasta kuin Feeniks-lintu tuhkasta ankarasti karjuen ja tulittaen. Ensimmäinen luoti vei toiselta vihollisparalta mukanaan leuan, loput tekivät useita reikiä molempien kehoihin. Aseeni laukesi lopulta tyhjää, se oli suorittanut tehtävänsä ohjaamalla viimeisenkin ammuksen kohti ali-ihmistä.

Suoritettuani tämän surmatyön painauduin takaisin maahan kuultuani askelia. Helvetti, oliko niitä vieläkin? En liikkunut pimeässä metsikössä, makasin vain hiljaa. Lähestyvä vihollinen ei ollut kuka tahansa, vaan yliluutnantti! Havaitsin tämän jo kaukaa vihollisen hihanatsoista, jotka tuntuivat loistavan hänen univormussaan. Hyökkäystä johtanut yliluutnantti käveli itse etulinjassa lähellä minua astellen äskettäin kuolleiden onnettomien piruparkojen ruumiiden lähelle. En voinut ampua ilman ammuksia ja kyllin lähelle en pääsisi, vaikka minulla taisteluveitsi olikin. Pysyttelin piilossa ja odotin. Yliluutnantti hiipi ohitseni huomaamatta ja hänen ollessaan noin 30 m etäisyydellä selkä minuun päin toimin nopeasti. Riisuin selästäni toisen panssarintorjuntasingon ja valmistin sen ampumakuntoon. Vihollinen kuuli äänestä singon piipun pidentymisen ja tähtäinten esiintulemisen. Vastustajani havahtui ja kääntyi katsomaan minuun päin pimeydessä. Hitaasti kohotin singon olalleni hänen kohottaessaan AK47-rynnäkkökivääriään. Tähtäys, viimeinen taka-alan varmistus, laukaus! Kertasinkoni ampui kuolettavan tuliannoksensa matkaan neljänsadan metrin sekuntinopeudella. Singon panos iskeytyi valtavalla impaktilla vihollisjohtajaa rintaan mukavan rusahduksen säestyksellä. Minulta ei ollut pakenemista! Räjähdysaine ei ehtinyt virittyä alle 50 metrin lentomatkalla, mutta painava nopeasti liikkuva suuren liikemäärän omaava panos murskasi rintaluut ja sisäelimet kuin aaltopahvin. Ennen kaatumistaan näin vihollisjohtajan suusta valuvan verta.Pudotin käytetyn singon maahan ja nousin pystyyn. Kävelin takaisin teltalle, jonka jälkeen siellä sijaitsevalla P78-kenttäpuhelimella otin yhteyden johtopaikalle ilmoittaen taistelusta ja pyysin vahvistuksia.


Tarinan opetus: intissäkin voi olla välillä ihan kivaa.

Timo Helenius

- LEKA - webmaster@varusteleka.fi